Kävelin äsken bussilta kotiin. Ripeksi vettä ja niin kuin aina lämpimän päivän jälkeen, sateen alkaessa ilma oli täynnä tuoksuja: lämpöisen, kastuvan asfaltin autotallimainen, metallinen tuoksu, ruohon tuoksu, istutuksen kukkien tuoksu makeana häivähdyksenä, ohikulkijan aurinkovoiteen rippuset. Hajanaisia pisaroita iholle, lämmin ilma. Siinä kävellessäni, sen lisäksi että tuoksut täyttivät nenän, mielen täyttivät kaikki mahdollisuudet ja mahdottomuudet yhteenkietoutuneena keränä. Katoksen alle kokoontuneessa joukossa joku soitti harvakseltaan kitaraa ja valo oli harmaata.
Tänään on sellainen päivä että ruoka on hyvä asia, mutta illan tullen alan vajota hiljaisuuteen. Ei ole suusta ulos suostuvia sanoja, sydämen lyönnit tuntee enempinä kuin ne ovat ja asioilla on rajansa joiden yli ei voi mennä, voi vain katsella aidan takaa ja joku katselee minua oman aitansa takaa. Mielessä lepattaa niin kuin perhonen tai linnun lento tai lepakon leija tai valo. Lasi on yhtä aikaa täysi ja tyhjä ja haluan säästää kakun ja syödä sen. Lokit lentävät kuvioita, tornit ja piiput ovat nuppineuloja, jotka kiinnittävät kaupungin alustaansa.
Tällaisina iltoina toivoo, ettei Pablo Neruda olisi keksinyt, että voisin itse tuoda maailmaan sen, että Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni. // Kirjoittaa vaikkapa: "Yö on tähtikirkas/ ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat." tai jotain muuta, jotain läpinäkyvää, johon on pakko kiinnittää katseensa.
On olemassa kevyttä ja raskasta ja sellaista, jonka painolla ei ole mitään väliä. Tämä on niitä viimeksi mainittuja päiviä.
1 kommentti:
Ihanasti kirjoitettu. Osui ja upposi.
Lähetä kommentti