Aloitin eilen Aila Meriluodon Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Olen lukenut joskus vuosia sitten edellisen niteen, Vaarallista kokea. Muistin etukäteen, että Meriluodon päiväkirjat ovat vaikuttavia, mutta en muistanut, että näin vaikuttavia. Miten järjetöntä, paljasta rehellisyyttä. Ei mitään tunteilua, ei monimutkaisia kuvauksia asioista, vaan selkeää, raadollista, kaunista, yksikertaista lausetta ja sellaista itseen kohdistuvaa rehellisyyttä, että halleluja. Jos osaan joskus kirjoittaa puoleksikaan noin rehellistä tekstiä kuin Meriluoto päiväkirjoissaan, saan olla onnellinen. Tajuan tietenkin, että päiväkirja on päiväkirja - mutta silti. Meriluodon itseanalyysi on viiltävää ja selittelemätöntä. Ja jotenkin voimaannuttavaa. Yksinäisyyden tunteita myöten Meriluoto on omilla jaloillaan seisova nainen, rakkausjuttujaan myöten itsenäinen ja rehellinen. Fanitan. Jotenkin Meriluodon tapa puhua itselleen tapahtuneista asioista potkii ikkunaluukkuja auki omasta mielestäni.
Sitäpaitsi söin tuoretta chiliä. Pilkoin ja lisäsin sitä vielä ruuan päälle kesken syömisen, enkä pessyt käsiä. Onneksi en hangannut sen jälkeen silmiä, nenää vain.
Ulkona tuulee ja pakastaa. Puiden oksien varjot ovat ikkunassani kiinni kuin liikkuvat maalaukset. Olen varma, että niitä voisi koskea, jos saisi kätensä ikkunan ulkopuolelle, sillä ne ovat niin kiinni lasissa, että niiden täytyy olla kiinteitä.
edit: Ja kun mietin, että mikä Meriluodon tekstistä tekee minulle rohkeaa, niin en tiedä. Ei aiheet, ei niissä ole mitään erityisen rohkeaa. Onko se tekstin paljaus, onko se tunteellinen rehellisyys, en tiedä. Jokin Meriluodon päiväkirjoissa osuu minua johonkin merkitykselliseen kohtaan. Tätä pitää vielä miettiä.
2 kommenttia:
Oi, ehkäpä pitäisi lukea Meriluodon päiväkirjoja... Saat ne kuulostamaan siltä, että lukematta jättäminen olisi suuri erehdys.
Katja - jos luet, niin toivottavasti et pety :)!
Lähetä kommentti