Kirjoittaminen on jännittävän tuntuista. Aina vain uudestaan ja uudella tavalla ja vanhoilla tavoilla ja kaikilla tavoilla. Olen kirjoittanut tänään, vaikka suurten väsymysten aikakausi jatkuu; se on hyvä hallitsija, ne eivät halua syöstä sitä valtaistuimelta. Olen kirjoittanut, ihan vain kirjoittanut. Sitten menin kävelylle, ihan vain kävelylle, ja taivaalla on taas hento mustelma, purppurainen, haalean oranssi, korkea väri. Askeleet kuljettivat minut sisemmäs siihen, mitä kirjoitin ennen kävelylle lähtemistä, toivat sanoja. Ei ollut muistikirjaa mukana, kirjoitusvihkoa, kirjoitin mieleen, alleviivasin ja toistin, jotta muistaisin kotonakin. Muistin, kirjoitin ylös. Näin lähemmäs, kirjaimien väleihin edes hiukan.
Ihanan värinen ilta. Laitan seuraavaksi kynttilöitä. Ne vetävät katseen itseensä, pois tiskeistä, pois pyykkikasasta. Menen ajoissa nukkumaan niin kuin eilenkin, tai siis oikeaan aikaan, en sen aikaisemmin eilen. Ehkä pääsen tänään vähän aikaisemmin, venymään lakanoiden väliin.
Ajattelin ensin, että kirjoitan seuraavaksi puhtaaksi tuon aiemmin kirjoittamani uuden tekstin. Uuden ja uuden, löyhä ajatus siitä on muhinut päässä jo keväästä. No, vaikka ajatus ei ole uusi, teksti on. Nyt ajattelen, että ehkä en sittenkään kirjoita puhtaaksi enää tänään. Suurten väsymysten aikakausi ei ole ohi, juurihan sen tuossa totesin. Annan sen hallita niin kuin se parhaaksi näkee, lepään hiukan. Se ei voi olla pahasta, jos ei oikein tunne jaksavansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti