Tiskasin, niin kuin uhosin äskeisen kirjoituksen lopussa. Tiskatessa ajattelin. Niin kuin melkein aina tiskatessa. Kirjoittamista ja kaikenlaista. Sitä, että haluaisin pitää vapaapäivän tällä viikolla, kirjoittamisvapaapäivän. En kuitenkaan pysty pitämään neljää viikkoa lomaa marraskuussa, joten voin hyvin ottaa päivän sieltä, toisen täältä, ja rakentaa niistä mielenrauhaa. Ainakin niin kauan kuin työprojekti polkee paikallaan. Kyllä voin. Voin ottaa yhden viikon niistä neljästä, ripotella pitkin poikin irtopäiviksi. Ja yhden viikon taatusti pidän lomaa. Ja ne kaksi muuta, ne siirrän ensi keväälle virkavapaan jatkoksi. Näin teen. Vähintäänkin.
Ajattelin tiskatessa muutakin kuin vapaapäiviä. Ajattelin tunteitani. Väsyttää toki, kunnia sille jolle kunnia kuuluu, mutta silti. Tietyllä tapaa pikkuisen surullinen tai alavireinen sivujuonne. Johtunee suurista odotuksista, jotka onneksi torppasin eilen illalla jo hyvin ansiokkaasti. Toisaalta on tyynen reipas olo, joka johtuu siitä toivonkipinästä, jonka Kontakti taas puhalsi eloon. Ehkä, joskus, sittenkin, minäkin. Päässä huutaa joku, että "ei, ei joskus, vaan nyt heti", mutta sellainen se on, kärsimätön. Ehkä se kärsimätön auttaa minua tekemään töitä nyt eikä kohta, kaikessa hoputtamisessaan. Toivon niin.
Miten väsyttääkin. Miten olisinkin valmis, yöunien jälkeen, ottamaan kynän käteen, läppärin syliin, kirjoittamaan koko päivän, pistelemään kynällä pilviin reikiä niin että sataisi ikkunalaudalle. Olisin valmis.
Milloin ihminen saa sen, mitä haluaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti