Kävin aamulla antamassa putkilollisen verta. Nyt kyynärtaive näyttää siltä niin kuin ihon alla olisi mikroskooppisen pieni verimuurahainen. Siellä se asuu, kunnes liukenee pois. Hassua kyllä, en saa ikinä mustelmia neulanpistoista, tai mitään muutakaan verimuurahaista suurempaa. Hassua siinä mielessä, että olen koko ajan ihan mustelmilla. Kaapinovi, pöydänkulma, tuntematon kova asia, joka leimaa ihon sinisellä musteella. Hm. Ja haavatkin umpeutuvat aina kiltisti (jos en revi niitä auki, ja nyt puhun ihan fyysisistä haavoista), joten mustelmat taitavat tosiaan johtua siitä, että kolhin itseäni joka paikkaan, eikä siitä, ettenkö hyytyisi reiän kohdalta.
Kerroin männäpäivänä kuinka kanssakirjoittajat lupasivat lukea uusimman novellinraakileeni. Tapaamme ehkä ensi viikolla, mutta sain jo ensimmäisen viestin yhdeltä lukijalta. Olin kirjoittanut hänelle saatteeksi, että vähän hermostuttaa lähettää tekstiä eteenpäin ja niin tekikin, sillä niin kuin tajusin vasta ihan äsken, en tiedä milloin viimeksi joku olisi lukenut minulta jotain ihan uutta. Ei sataan kertaan pyöritettyjä Kreikkalaisia, vaan jotain upouutta. No, nyt luki ja lähetti minulle meilin ja sai minut hymyilemään näteillä sanoillaan. Ettei huolta kuulemma ole, ja että hän tykkäsi tekstistä. Kummasti tuon kuuleminen vetää aina suuta hymyyn.
Hymyistä päästäänkin sopivaa aasinsiltaa pitkin hylsyihin. Ei vieläkään. Muistelin tosin, että ensi viikolla on vielä mahdollisuus - jos kustannustoimittajat siivoavat pöytää ennen juhannusta, posti saattaa tuoda hylsyn vasta juhannuksen jälkeen. Toivottavasti tuo edes yhden, koska muuten vähän luulen, että joudun odottamaan ensi talveen.
Odottamaan, niin. Viime aikoina on ollut monta asiaa, joita on vain pitänyt odottaa. Sellaisia, mitä en voi tai halua tässä nyt kertoa, sitä kuuluisaa siviilielämää, mutta sellaisia vereslihaodotusasioita, tiedätte varmaan. Tässä odotellessani olen todennut taas sen vanhan viisauden, että aktiivisen odottamisen ajat tuovat minusta sen huonoimman esille. En ole kauhean hyvä odottaja. Siis jos puhutaan oikeasti siitä odottamisen tilasta, kun päässä ei pyöri mitään muuta kuin odotus ja keskittymiskyky katoaa ja hermot napsahtelevat poikki mistä hyvänsä. Juuei. Tykkään enemmän tästä tilanteesta, kun odotus on kuluttanut päälimmäiset energiansa loppuun ja antaa minun tehdä muutakin kuin istua kireänä tuolin reunalla, etunojassa ja vahtia kelloa. Tällä hetkellä odotan aika lunkisti. Kun ei se hätäily auta mitään. Haukotus.
Toivottavasti huomenna on lämpimämpi kuin tänään. Tänään paleli. Tänään nukutti ja niin nukuttaa nytkin kun maha on täynnä ja pyykit on pesty ja enää pitäisi tiskata. (Sen tiskaamisen ehtii varmaan huomennakin?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti