Olen miettinyt tänään elämäni prioriteetteja aina niissä väleissä kun en ole yskinyt keuhkojani pihalle. Olen myös tullut tuloksiin tuon miettimisen kanssa. Prioriteetit ovat selvillä. Ne eivät ehkä ole ihan sellaiset kuin muilla ihmisillä, mutta minusta ne ovat erinomaisen kohdillaan ja perusteltavissa paitsi tunteelle, myös järjelle. Siis minun tunteelleni ja järjelleni, muista viis.
Prioriteettien pohtimisen lisäksi olen ajatellut kirjoittamista. Tai siis tietenkin: olen ajatellut etenkin kirjoittamista. Paljon. Voimalla. Tunteella. En tiedä, onko kirjoittamisen suhteen ollut koskaan tällaisia tuntemuksia. Että en pelkästään halua, vaan nyt on eri tavalla pakko kuin ennen, ja se pakko tulee sisältä, jostain syvältä, sieltä mistä kirjoittaessa sanatkin tulevat. Onhan tätä tietysti ollut ennenkin, mutta silti nyt on jotain uutta. Se hätä ja tuska ja tarve, joka on melkein fyysistä. Se onni, joka on oikein fyysistä.
Aletaan siis elää prioriteettilistan mukaan. Järjestetään vähän, ollaan ahneita ja valppaita. Toivon, että onnistuu. Toivon, että muinakin iltoina taivas on yhtä keltainen kuin tänään ja ettei uusi projektini jätä minua ennen kuin se on aivan aivan valmis. Että saan sen aivan aivan valmiiksi ja että se kehrää ympärilleen ja rivienväleihin kaiken sen, minkä minä näen siinä olevan, vaikkei sitä ole vielä olemassakaan. Että lopputulos on yhtä siunattu kuin miltä alkutaival on tuntunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti