Olin töissä tunnin pidempään kuin normaalisti, ja sen kyllä huomaa. Työasiat tulevat koko ajan mieleen, tai yksi työasia, se viimeiseksi tehty. Ärsyttävää. Kun selvisin kotiin ja sain ruokaa mahaani, kirjoitin reilut neljä sivua raakatekstiä. Oli ihanaa: oli valoisaa ja olo oli lämmin, pyöreä. Ja uninen. Todella uninen. Siispä otin päikkärit. Omatunto yritti nostaa siinä kohtaa päätään, mutta totesin sille, että en ole nukkunut Firenzen jälkeen (enkä pitkään aikaan sitä ennen) kunnon yöunia, että muutto väsyttää edelleen ja että allergian aiheuttama keuhkoahdistus väsyttää myös, joten olen aivan oikeutettu ottamaan tunnin nokoset.
Kiskottuani tunnin kuluttua itseni ylös unen paksuista peitoista lyhensin yhdet housut silitettävällä palttausnauhalla. Mikä onni ja autuus - olinkin jo unohtanut kuinka helppoa ja nopeaa housujen lyhentäminen voi olla.
Nyt istun lattialla koneen kanssa. Äkkiä huone valaistui, aurinko tuli sisään sälekaihtimien raoista ja keltasi koko kodin. Hienoa. Ei vähiten se, että minulla on koti, johon aurinko voi paistaa.
Nyt, kun istun tässä ja tiedän lisääväni seuraavaksi Sigmaan yhden kuvailun, joka sieltä puuttuu, omatunto vaivaa taas. Miksen kirjoita enemmän kuin sen yhden kuvailun? Miksi otin päiväunet, enkä kirjoittanut sitäkin aikaa? Luulenko, että kreikkalaisista tulee kirja päiväunia ottamalla?
Minun tekee mieleni tirvaista omatunto hiljaiseksi vähän väkivaltaisemmalla tavalla. Hitto soikoon, ettei ihminen saa rauhoittua omassa uudessa kodissaan yhtä iltaa ilman, että heti ollaan kehräämässä huonoa omaatuntoa tiukaksi takiksi! Sitäpaitsi, minä olen kirjoittanut tänään, olen! Raakatekstiä. On se kumma, että aina tasaisin väliajoin jostain mielen perukoilta herää se, joka vaatii citius, altius, fortius, eikä ota huomioon reunaehtoja, kuten esimerkiksi sitä, että töissäkäyvä ihminen ei voi kirjoittaa koko hereilläoloaikaansa. Työssäkäymätönkään ihminen ei voi kirjoittaa koko hereilläoloaikaansa, hyvänen aika. On kirjoitettava, mutta on myös pidettävä itsensä kunnossa. Esimerkiksi ottamalla ne päiväunet, jos on koko päivän meinannut nukahtaa istualleen. Tai nauttimalla uudesta kodista, jota on odottanut niin kovin pitkään.
Kirjoittajan omatunto on kapine, joka useasti menettää kaiken suhteellisuudentajunsa ja piiskaa kirjoittajaparkaa eteenpäin vielä silloinkin, kun tuloksena on pelkkä tuupertuminen tomuun. Minun omaani pitää vielä vähän kouluttaa, jotta se muistaa sanaparin "realistiset odotukset". Koulutus kestää koko loppuikäni, luulen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti