Sosiaalista elämää

Näin tänään kanssakirjoittajia. Sellaisia hienoja naisia, jotka äheltävät omien kässäreittensä kanssa ja jotka ovat kaikki lukeneet Volvon ja joitten kässärit tai ainakin osia niistä minä olen lukenut. Puhuimme kirjoittamisesta, feikkaamisesta, hylsyistä, samppanjasta, syrjäytymisestä, työnteosta ja kaikesta mahdollisesta. Sen jälkeen vielä treffit yhden hyvän ystävän kanssa, joten kyllä tämä ilta on nyt kuorrutettu yhdellä sun toisella hyvällä. Seuralla ja myötäelämisellä ja kuulumisella ja iloisilla kasvoilla ja kirjoittamisesta puhumisella. Sain juuri männäiltana yhden kanssakirjoittajan käsikirjoituksen luettavakseni ja kunhan saan Volvoa pienemmälle, niin tuon kässärin lukeminen on sitten seuraava homma. Oli kiva jutella kirjoittamisesta pitkästä aikaa. Kaikilla on samoja ongelmia, tai ainakin samansukuisia - ja uskonpuute vaivaa aina jossain vaiheessa. Volvolla on tähän asti ollut yllättävän iso ego, mutta ei ole mitään takuita, että sen ego pysyy isona. Jonain päivänä kun herään, itken ehkä sitä, että Volvo on niin huono ja onneton. Niitä päiviä on jo ollut, mutta ne on saatu tsempattua pois. Epäusko on kuitenkin aina olan takana odottamassa, milloin tulee sen vuoro astua tanssiin. Mutta näillä mennään - katteettomalla luotolla siis. Uskolla. Toivolla. Vähän rakkaudellakin.

Ilta on pimeä ja minulla on juuri sellainen olo, kun voi kuvitella, kun on ensin jutellut kaksi ja puoli tuntia kanssakirjoittajien kanssa, ja sen jälkeen vielä pari tuntia toisessa seurassa. Väsynyt, mutta onnellinen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että paino on sanalla väsynyt! Huomenna on taas työpäivä, joten ei auta muu kuin ryömiä sänkyyn.