Tämä poskiontelotulehdus on varsin mielenkiintoinen tuttavuus. Välillä olo on ihan ok ja olen riemumiellä ja toiveikas ja tyytyväinen siihen, että paraneminen on selvästikin alkanut edetä hyvin. Kuluu puoli tuntia ja naamaa alkaa särkeä, nousee lämpöä, olo on kurja ja olen murheen alhossa. Kunnes taas kuluu puoli tuntia tai tunti, ja olo on ok ja niin edespäin. Lopputulos: olen sahannut toiveikkaan ja murjottavan välillä koko päivän, olen sahannut lämpötilan kanssa eessuntaas, pienellä skaalalla, mutta sillä tavalla, että sen huomaa. Äsken tokenin niin paljon, että varasin lääkäriajan huomiseksi. Jos nyt otetaan järki käteen, niin selvästikään antibioottikuuri ei ole purrut, vaikka olisikin ollut hidasvaikutteista sorttia. Ei tässä vaiheessa pitäisi enää särkeä naamaa ja tulla lämpöä ja tuntea itseään ihan sairaaksi, jos paraneminen olisi hyvässä vauhdissa. Huokaus. En millään haluaisi toista antibioottikuuria tähän päälle ja vielä vähemmän mitään punkteerausta (jollaisessa en ole koskaan ollut mutta joka oli lapsuuden pahin kauhukuva mitä pystyi kuvittelemaan ja jonka olen nyt murjottaessani kaivanut jostain taas esille), mutta vaikuttaa pahasti siltä, että minulta ei kysytä.
Olen lukenut tänään vähän Kissani Jugoslaviaa, silloin kun en ole murjottanut. Olen pessyt pyykkiä. Jos joudun olemaan huomennakin kotona, minulla ei enää ole pyykkiä pestäväksi. How boring is that?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti