May the Force be with you

torstai 28. tammikuuta 2010

Toivostai

Kyllä, olin töissä. Kyllä, kävin salilla. Juu, söin salin jälkeen ja nyt kaavin rahkanloppuja kupista. Pakata pitäisi, viikonloppua varten. Tiskejä on iso kasa, pyykkiä samoin, mutta en tee niille mitään tänään. Ehtiihän sitä, vaikka maanantaina, kun on vapaapäivä. Tiistainakin vielä samanlainen. Ehtiihän sitä.

Ei siis mikään erityinen päivä. Töistä lähtiessä oli kova väsy, mutta liikunta auttoi siihen. Nyt olo on raukea. Odotan jo huomista. Työpäivääkin, jopa, ainakin lounasta(!), matkustamista vielä enemmän lumen luokse, saunaa. Ja sitä, että tosiaan, vapaapäiviä.

Joinain päivinä nämä lomapäivien rikkomat alkuvuoden työviikot ovat tuntuneet hankalilta. Olen ajatellut, että kunpa olisin saanut pitää kaikki lomat putkeen, olisin ensin töissä ja sitten reilusti vapaalla, eikä tälläistä välitilaa. Välitilassakin on kuitenkin puolensa. Saan laskeutua virkavapaaseen, ikään kuin kahlata sen sijaan, että hyppäisin pää edeltä. Stressitaso ei ehkä yllä tämän pehmeän laskun ansiosta ihan niin pahaksi kuin se voisi olla. Olen töissäkin hyväntuulisempi, vaikka positiivisuudessa on vielä harjoittelemista, mutta pinna on pitempi, en kilahda kaikesta. Sekin tekee varmasti hyvää.

Virkavapaa on edessä. Ei vielä ihan lähellä, mutta tulossa silti. Yksitoista työpäivää jäljellä. Niin paljon pitäisi tehdä niissä yhdessätoista, mutta sitten alkaa se, jota olen odottanut tähän mennessä kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, eli edellisen virkavapaan loppumisesta asti. Oma aika. Oma työ. En ole juuri nyt riehakkaan riemukas, vaan raukea ja toiveikas. Tajuan, että virkavapaa tulee sittenkin, vaikka joskus tuntui, ettei se lähesty ikinä. Se tulee ja saan opetella olemaan omillani päivät. Sosiaalisten kontaktien puute on varmasti ensin vaikeaa, käsikin saattaa kiukutella, mutta sitten totun. Sekä pää että ruumis. Aika hienoa.

Tänä iltana minulla ei ole kiire mihinkään, vaan juuri nyt luotan siihen, että kun vielä hetken tässä odottelen ihan rauhassa, virkavapaa alkaa lopulta.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen samaa mieltä: välitiloissa on etunsa. Minusta tuntuu, että nyt, kun käyn töissä ja pyöritän normi arkea kaiken kirjoittamisen ohessa olen tavallaan välitilassa. Välillä (heh) minua pelottaa, mitä sitten, kun saan tuon tekstini eteenpäin. Mitä sitten, kun en ole välitilassa, jossa tietyllä tavalla risteilen hedelmällisesti muttä myös raskaasti maailmasta toiseen.

Ehkä minä sitten nukun tosi paljon. Tai juttelen lapsille muutoinkin kuin hajamielisesti...

Nauti virkavapaastasi. Tee 11 päivän aikana vain se, minkä ehdit. Jokuhan sinne jää ottamaan vastuun puolestasi :)

Rooibos kirjoitti...

Välitiloissa on etunsa, tosiaan! Etenkin tänä aamuna, kun herätyskello soi vasta ysiltä lomapäivän kunniaksi ja voin pestä tärkeän koneellisen pyykkiä ennen liikkeellelähtöä. Tosiaankin, puolensa :).