Mistä ihmeestä tuli tämä katteettomalta tuntuva kirjoitusoptimismi kesken tiskauksen ja pyykinpesun? Ihmisaivot ovat omituinen laite. Tiskaus (kuten monta kertaa aikaisemminkin) herätti jotain nukkuneita aivosoluja ja yhtäkkiä muistin yhden Kreikkalaisista, uudemman novellin, josta en edes muista onko sillä kreikkalaista kirjainta nimenä, vai onko se niin uusi, ettei sille riittänyt ennen kässärin lähettämistä kirjainta nimeksi. Samalla kun pesin ruokalautasiani muistin novellin ja sen tapahtumat ja totesin, että ei ihmekään - sehän on aika onneton esitys. Ja samalla tieto siitä, että novellille pitää tehdä jotain. Joko jätän sen kokonaan pois Kreikkalaisten uusintakierrokselta tai sitten yritän kirjoittaa sen uudestaan (ja silti se saattaa jäädä pois kokonaisuudesta). Jos se jää pois, sen tilalle tulee yksi vielä uudemmista teksteistä, jonka työnimi on Alkoholi.
Samalla kun mietin tuota yhtä tekstiä, minusta alkoi tuntua, että kyllä ne Kreikkalaiset siitä. Ettei uudelleenkirjoittaminen ole ajallisesti niin suuri juttu, miltä se tuntuu. Että sen saisi puserrettua yllättävän vähissä viikoissa läpi, jos voisi keskittyä kirjoittamiseen kokonaan. Koska ei voi, työ jakaantuu pakostakin pidemmälle aikavälille, mutta silti: ei sitä ole hervottomasti. Ja mitä sitten vaikka olisikin; minä tykkään siitä. Siitä, että Kreikkalaiset kansoittavat alitajuntani ja kuiskivat minulle kun tiskaan ja siiventynkiäni kihelmöi. Siitä, että tiedän, mitä olen tekemässä niiden kanssa. Siitä, etten tiedä, mitä tekisin joillekin novelleille. Tykkään siitäkin, että kun olen ihan naatti työpäivän jälkeen, aloitan hampaita kiristellen työn Kreikkalaisten parissa, vaikkei se sillä hetkellä huvita yhtään.
Väsyttää, mutta ihan hyvällä tavalla. Ja olo on rauhallisen odottavan optimistinen. Nautin siitä niin kauan kuin sitä kestää.
2 kommenttia:
Just noin. Luottamusta nyt vain. Joidenkin osioiden uudelleen muokkaaminen ei ole iso juttu. Se tuntuu isolta, koska on vaikea päästää irti. Kirjoittamaan alettuaan huomaa, että näinhän tämän pitää mennä. Ideoita tulee itsestään, oma näkökyky tarkentuu, tuntosarvet terävöityvät. Niin minä koin. Olisin samassa hytäkässä voinut kirjoittaa loputkin uudestaan. Tuo oli minulle tärkeä juttu. Että omia sanoja voi panna syrjään, suorastaan jyrätä eikä niitä silti murhaa.
P.S. Veden kanssa läträäminen kirvottaa minussakin ajatuskulkuja. Hieno elementti!
Katja, ihan oikeita sanoja kirjoitit. Tuo luottamus on siitäkin tärkeä, että sen avulla pääsee paljon pitemmälle kuin negatiivisuudella. Kunpa tämä luottavaisuus vain jatkuisi!
Lähetä kommentti