Tämä päivä tuntuu enemmän vuoden ensimmäiseltä kuin eilinen. Auringonnousu oli punainen ja punaista oli kupissa se ihana, uusi rooibos, jota sain joululahjaksi Ratsastuskaverilta. Rooibosta, joka on maustettu appelsiinilla, inkiväärillä ja omenalla, ja on luomua kaiken lisäksi. Ihan taivaallista. Aion keittää sitä tänään ison zen-pannullisen ja nautiskella elämästä.
Tämä päivä tuntuu enemmän uudelta alulta kuin eilinen, koska olen kirjoittanut jo viitisen sivua raakatekstiä. En mitään ns. hyödyllistä, mutta väittäisin, että hyödyllisempää kuin aikoihin. Kirjoittaessani aukesi joku ikkuna sisälläni. En väitä päässeeni käsiksi alitajuntaani, mutta jostain pintaa syvemmältä kuvat tulivat ja vaikka ne eivät olleet kaikki kauniita (eivät rumiakaan, mutta vaikeita ja tahmeita), kirjoitin ne kaikki. Tuuletin itseäni. Se tuntui hyvältä, sanat olivat oikeita ja kohdallaan, kirjoittaminen puhdisti.
Punaisesta auringonnoususta tuli ihan tavallinen harmaa päivä. Täynnä lupauksia, täynnä himmeää valoa. Näen pitkälle, paljon pitlviä, talojen kattoja, paljon ilmaa. Teen päätöksiä ensi viikon ajankäytöstä. Lupaan antaa itselleni kirjoittamista, lupaan ottaa huomioon sen, että tarvitsen sitä enemmän kuin olen muistanut.
En ole erityisen onnellinen juuri nyt, mutta kuitenkin, jokin tässä päivässä, sanoissa, valossa, kuumentaa vettä silmäluomien takana, kiristää kurkkuun pienen tiukan solmun. Vihon sivuilla kirjaimista muodostuu pitsiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti