Tänään on ollut monenlaisten tunteiden päivä. Luulen, ettei minulla ole vaikeuksia nukahtaa tänä iltana; vuoristorata vaatii aina parikseen unta. Iltaa kohden tunnelmat ovat seestyneet, vaikka mieleen pulpahteleekin aina välillä vastauksia niihin sanoihin, joita sain yhdeksän tuntia sitten. Pitkät piuhat. Niin ne parhaat vastaukset antavat aina odottaa itseään. Joka tapauksessa iltaa ja seestymistä kohden mennään. Se on ihan hyvä.
Mitä enemmän rauhoitun, sitä enemmän myös kaipaan rauhaa ja positiivisuutta. Syödessäni ajattelin kirjoittamista. Sitä, kuinka en ole kirjoittanut moneen päivään - tai siis maanantaina runoja, mutta noin niin kuin muuten. Raakatekstin rutiininomainen tuottaminen on ollut harvassa viimeisen kuukauden aikana. Välillä mieleen nousee syyllisyys: pitäisi kirjoittaa! Tänä iltana käännän ajatuksen toisin päin: saan kirjoittaa. Miten iloinen, kevyt, rauhallinen, lepattava ajatus. Yritän pitää sen. Yritän antaa itselleni hiukan aikaa tänä iltana sängyssä ja kirjoittaa unisivut. Jos kirjoittaminen ei muuten kulje, aion kirjoittaa siitä, mitä kaikkea saan sen sijaan että keskittyisin siihen, mitä kaikkea minun pitää.
Jos ajatuksia saa siirrettyä edes hiukan verran saamapuolelle sen pitäisi-pitäisi-olon sijaan, se tekisi varmaan hyvää. Eikä minua pieni kiire haittaa, kunhan pään sisällä on rauhallinen järjestys ja kirjoittaminen juurruttaa minut maahan, niin etten tempaudu tuulen mukaan tai nuupahda ravinnon puutteesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti