Kirjoja ja unta

En päässyt viikonlopusta yli ilman kirjaostoksia, taaskaan. Ostan nykyään näköjään ihan surutta täysihintaisiakin kirjoja. Tällä kertaa tosin vain yhden, koska järki sanoi, että ehdin ostaa Cunninghamin Lumikuningattaren myöhemminkin, ja säästää tässä kohtaa ne rahat muihin hankintoihin. Joten mukaan tarttui vain Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä. Joku voi kysyä, että miksi ostin Bradleyn enkä Cunninghamia, eikä toisinpäin. Järkeilin sen tällä kertaa niin, että Flavia de Lucen seura on todennäköisesti hilpeyttävämpää kuin Lumikuningatar. Ja niin Flavia tuli kotiin minun kanssani. Ja ei, en tosiaankaan ole ehtinyt aloittaa sitä vielä. Luen edelleen Henni Kitin Elävän näköisiä, joka on hyvä, mutta edistyy turhan hitaasti, koska preferoin nukkumisen ja viime aikoina en ole ehtinyt lukea muuten kuin sängyssä ennen nukkumaanmenoa.

Haaveilen parista kirjoituspäivästä. Tai siis siitä, että ehtisin siivota ennen sitä, että kirjoituspäivä ei muuttuisi siivouspäiväksi. Uneksin siitä, että pääsisin sänkyyn jo yhdeksältä ja ehtisin lukea kirjaa pari tuntia, ennen kuin kello on yksitoista ja pitää käydä nukkumaan. Uneksin siitä, että tulisi vain hyviä uutisia loppuvuoden ajan, koska huonot uutiset tuntuvat kerääntyvän tälle vuodelle. Uneksin siitä, että kun herää, kaupunki on lumesta hiljainen. Ja siitä, että hymy tuntuu kasvoilla samalta kuin auringonpaiste. Siitä, että kynttilä palaisi lepattamatta. Että joku peittelisi minut tänä iltana. Että kuikat tulisivat ensi kesänäkin ja joka kesä tämän jälkeen. Että hyville ihmisille tapahtuisi hyviä asioita. Että toivo olisi oikeutettua, kerrankin, ja lunastaisi itsensä. Että huominen olisi sujuva ja sileä kuin viileä kangas. Että lihakset oikenevat. Että sanat sujoavat niin kuin ei mikään ikinä ennen.